Kauppis-Heikki

Perustettu 2000

Kotipaikka Vieremä

Jäsenmäärä 69

 

Yhteystiedot

Asko Kauppinen
Palosenjärventie 403
74200 VIEREMÄ
puh. 040 569 8841

asko.kauppinen@suomi24.fi

 

Sihteeri/rahastonhoitaja Pirkko Savolainen
Puistorinne 1, 74200 Vieremä
puh. 050 340 0039
sähköposti: pirkko.savolainen@dnainternet.net

 

Kauppis-Heikki (Heikki Kauppinen) syntyi 7.6.1862 Iisalmessa ja kuoli 3.9.1920 Lapinlahdella. Äiti Kristiina Loviisa Kauppinen. Puoliso vuodesta 1890 Hanna Korhonen.

Oltuaan renkinä pääsi 1884 kiertokoulunopettajan sijaiseksi ja vuonna 1887 vakinaiseksi kiertokoulunopettajaksi Iisalmelle. Toimi joitain kuukausia kauppa-apulaisena Minna Canthin liikkeessä Kuopiossa. Toimi sanomalehden kesätoimittajana Jyväskylässä ja Kuopiossa, Kehvon kasvatuslaitoksen opettajana ja kansakoulunopettajana Ulmalassa 1908-1920. Oli kunnanvaltuutettuna ja eduskuntaehdokkaana

Kauppis-Heikin hauta, Vanhan kirkon hautausmaa, Iisalmi

 

 

Teokset:

  • Tarinoita 1886
  • Mäkijärveläiset 1887
  • Viija 1889
  • Kirottua työtä 1891
  • Laara 1893
  • Aliina 1896
  • Tarinoita ja tapahtumia 1897
  • Tarinoita III 1900
  • Uran aukaisijat 1904
  • Kuvaelmia 1905
  • Tarinoita IV 1906
  • Anaski 1911
  • Savolaisia 1912
  • Patahurjat 1913
  • Savolainen soittaja 1915
  • Paimen ja lampaat 1920
  • Valitut teokset I - II 1920-21

 


 

Helti päivä heltehinen
Ilma kaunis ja ihana
Luonto loisti puvussansa
Metsät kauniisti kukoisti
Käet kukkui kuusikossa
Koivukoissa komeasti
Vesilinnut lahella
Uiskenteli uutterasti
Etiskellen einestänsä
Tyytyväisnä tyyntä vettä
Kuin ei laine loiskahtele
Tuuvittele tuulen henki.
        Kauppis-Heikki 1882

Kauppis-Heikki

Heikki Kauppinen

 

Syntyi 6.6.1862 Iisalmessa, kuoli 3.9.1920 Lapinlahdella.

Oltuaan renkinä pääsi 1884 kiertokoulunopettajan sijaiseksi ja 1887 vakinaiseksi kiertokoulunopettajaksi Iisalmeen. Toimi tilapäisesti 1885 kauppa-apulaisena Minna Canthin liikkeessä Kuopiossa ja sanomalehden kesätoimittajana Jyväskylässä1886 ja Kuuopiossa 1887. Kehvon kasvatuslaitoksen opettaja 1893 - 1908 ja Kansakoulunopettajana Ulmalassa 1908 - 1920. Otti osaa kunnalliseen ja valtiolliseen toimintaan ollen kunnanvaltuutettuna ja eduskuntaehdokkaana.

 

Kauppis-Heikin elämäkerran kirjoittaja tri I. Havu kuvailee savolaisen kirjailijan ulkonäköä:

”Kirjailija oli kooltaan pienenlainen. Tutustuessani häneen hän kulki jonkunverran etukumarassa, minkä johdosta hän vaikutti pienemmältä kuin olikaan. Hänen hartiansa olivat leveähköt, mutta muuten hän oli laihanlainen. Tukka oli musta, mutta vanhemmilla päivillä se oli alkanut harmaantua ja vähin myös harveta. Silmät olivat tummanruskeat, ja kun sai miehen innostumaan, saattoivat ne välähtää. Ehkä eniten herätti hänen kasvoissaan huomiota niiden syvät uurteet sekä otsassa että suun ympärillä. En muista tavanneeni ketään alle kuudenkymmenen ikäistä, jolle elämä olisi kyntänyt otsaan niin syvät vaot kuin näin Kauppis-Heikillä.”

 

Kirjailijana häntä on luonnehtinut prof. V. A. Koskenniemi:

”Kauppis-Heikki on harmaiden arkipäivien, pienten kohtalojen ja maaseudun yksinkertaisten ihmisten runoilija. Hänen herkkä, melkein naisellisen pehmeä kirjailijalaatunsa heijastaa valokuvalevyn tunteellisuudella niitä vaikutelmia, joita hän on saanut ympäristönsä kansasta ja yksityisistä ihmisistä. Luulenpa, että on vaikea kirjallisuudesta löytää Suomen kansaa tai sanokaamme Savon kansaa väärentämättömämpänä, todellisempana iloissaan ja huolissaan, ajatuksissaan ja tunteissaan, kuin Kauppis-Heikin kertomuksissa. - Niinpä ovat tämän savolaisen kertojan teokset kaikkien kirjallisten ansioidensa ohella verraton lähde kansansielun tuntemiseen. Ne ovat kuin mieltäkiinnittävä kuvakirja siitä, miltä kappale Suomenmaata ja sen kansaa näyttää ihmistuntijan silmillä katsottuna. Kauppis-Heikiltä puuttuu melkein kokonaan lyyrillistä luonnonkuvausta - siinä hän eroaa mm. maakuntalaisestaan Juhani Ahosta -, hänen koko mielenkiintonsa on kohdistettu ihmiseen. kaikki ikäkaudet, molemmat sukupuolet, valoisat ja pimeät luonteet ovat löytäneet hänessä kuvaajansa, mutta parhaansa on hän ehkä kuitenkin luonut nais- ja lapsisielun tuntijana.”

Aleksis Kivestä Saima Harmajaan. Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, WSOY 1943

JUNNUKKA

Kun Junnukka tuli kylään ja astui huoneeseen, hipasi hän äänetönnä hattunsa laitaa, joka merkitsi jotenkin samaa kuin hyvää päivää. Sitten hän käveli hiipettelevillä askelilla penkin luokse, istahti siihen huulet hiukan hymyssä, ikään kuin ajattelisi: tunnetaan minut monessa talossa… minä olen Junnukka, tämän seudun työmiehiä. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan piipun, käänteli sitä, täytti tupakalla, sytytti, vetäisi muutamia savuja ja taas katseli.

Saattoi sattua, ettei hänen puolen piipun palama-aikana tarvinnut suutaan avata, mutta nyt kysäisee joku:

– Milloinka on Junnukka viimeksi vaihtanut piippua?

Näytti kuin Junnukka olisi odottanut tätä kysymystä. Hän naurahti, vilkaisi piippuunsa ja virkkoi:

– En ole vaihtanut moneen päivään enkä taida vaihtaakaan. Tästä lähtee niin hyvät savut.

– Et taida uskaltaakaan, jatkaa joku. Annukka saattaisi torua.

Hänellä oli tämän niminen vaimo.

– Ei se toki saa torua.

– Kerrotaanpa sen tukistaneenkin sinua kaupasta.

– Valehtelevat ilman aikojaan. Ei toki aikamiestä tukisteta.

Oli hyvin tarpeellista, että Junnukka huomautti olevansa aikamies, sillä vaikka hän oli ikänsä puolesta yli kolmenkymmenen, omisti piipun, vaimon ja pari lastakin, ei häntä juuri kukaan puhutellut kuin aikamiestä, eikä hän sellaiselta näyttänytkään. Vartalon pituus oli kyllä aikamiehen, kasvotkin laihat ja pitkänpuoleiset, mutta muuten niin vähän miehuutta ilmaisevat, että pienet poikaset pitivät luonnollisena asiana puhutella häntä vertaisenaan. Tulivatpa ihmettelemään, miten hän oli saanut vaimonkin, vieläpä niin tarmokkaan Annkan, joka kykeni huonojen kauppojen päällisiksi tukistamaan. Se oli sittenkin tapahtunut asia, vaikka Junnukka sitä väittää valheeksi.

Sattuipa sitten kevättalvella, viimaisten jääkelien aikana, että Junnukka kohotti arvonsa. Varsinkin pienet pojat olivat aivan hämmästyneitä.

– Junnukalla on hevonen! huusivat he jokaiselle vastaantulijalle.

– Jokohan, epäilivät aikaihmiset.

– Ihan varmasti, vakuuttivat pojat. Me nähtiin ja saatiin olla reessäkin.

– Minkälainen hevonen?

– Aivan oikea hevonen. Viisitoista markkaa oli maksanut.

– Pysyikö tuo omin voimin seisaallaan?

– Sekö seisaallaan! joka juoksikin! Meitä oli kolme poikaa reessä ja Junnukka ohjasti aivan kuin juoksijata.

Pojat olivat ylpeitä Junnukan puolesta. Sehän oli jotenkin samaa kuin jos jollakin heitä olisi oma hevonen. Muut eivät niin selvästi ymmärtäneetkään sitä iloa, minkä se tuotti Junnukalle. Hän eli nyt uutta elämää, kykeni puhumaan hevoskaupoista, sai istahtaa omaan rekeensä ja ajaa minne halutti. Ja kun rekikeli oli loppumaisillaan, liikkui hän lyhyetkin matkat hevosella ja oli erittäin mielissään, jos poikaset tulivat rekeen ja kehuivat hevosta ja sen juoksua.

Mutta tämä ilo loppui lyhyeen. Vaikka Junnukka hoiti hevostaan yhtä huolellisesti kuin äiti lastaan, syötti ja harjasi parhaansa mukaan, ei se enää muutamana päivänä noussutkaan jaloilleen. Ensimmäiset huolen pilvet ilmestyivät Junnukan kasvoille, ja kun hevonen eräänä aamuna, jäiden lähdön aikana, oikaisi koipensa, itki hän niin Hartaasti, ettei tuo kolmenkymmenen vanha ruuna ollut koskaan osannut toivoa niin sydämellistä surua kuolemansa jälkeen.

Murhemielin toimitti Junnukka hautauksen, otettuaan ensin nahkan lyhytaikaisen toveruuden muistoksi. Muisto jäikin elämään. Jok’ikinen päivä kiertyi puhe tähän omaan hevoseen. Piipun kaupat olivat nyt pieniä asioita. Rohkenipa hän jo puhua toisen hevosen ostamisesta ja teki siinä toivossa työtä entistä ahkerammin. Ja tämä Junnukan toive toteutuikin, vaikka toista tietä.

Miehensä tietämättä otti Annukka hevosen nahan ladon ovelta, jonne Junnukka ol sen vesissä silmin levittänyt, möi nahkurille ja osti saamillaan rahoilla porsaan. Kun porsas kasvoi suureksi, möi hän sen ja osti lehmän, josta oli enää vain yksi askel uuteen hevoseen.

Junnukka voi nyt puhua lehmästä ja lukeutua varallisten joukkoon. Puuttui vain hevonen, ja siinä toivossa hän kulki kaikissa lähiseudun huutokaupoissa, joiden ilmoituksissa mainittiin annettavan luotetulle velaksi. Hyvin miehevänä hän selitti olevansa hevosen huutaja, ja kun se aika joutui, oli hän aina toisena miehenä sanomassa: vielä yksi markka. Ja se oli Junnukalle juhlahetki, kun hänen huutonsa päälle ’lyötiin’ ja kysyttiin: kenen huuto?

– Minun, ilmoitti Junnukka rohkeasti.

Mutta sitten seurasi tällainen kysymys:

– Onko Junnukalla takausmies?

– Ei ole, mutta minulla on hyvä lehmä.

– Ei riitä lehmä. Kenen oli edellinen tarjous?

Näin nolosti päättyi aina hevosen huuto. Hän koetti kerran onneansa pienemmässä kaupassa ja pääsikin luotettavien joukkoon. Hänelle ’lyötiin’ hieho, ja sitä kauppaa ei peruutettu. Kotikylän pojat tulivat taas lyödyksi hämmästyksellä.

. Tiedättekö, kun Junnukka on ostanut huutokaupasta tosien lehmän.

Vanhempi väki ei enää ivaillut, vaan joku virkkoi aivan vakavana:

– Niin se on tässä maailmassa. Junnukkata pidetään naurun–alaisena, mutta se saattaa mennä edelle monesta viisaammasta.

Vuoden kuluttua oli heillä kaksi lypsävätä lehmää, ja Annukka aikoi jo  ilmoittautua meijeriosakkaaksi, mutta se puuha meni myttyyn. Junnukkaan oli tarttunut taas hevos–innostus, pahempi kuin koskaan ennen. Hän tuli syyskesältä kotiinsa niin hyvän mielen vallassa kuin olisi löytänyt suuren aarteen. Heti ovesta astuttuaan hän huudahti:

– Nyt minulla on tiedossa hevonen, nelitalvias ruuna, niin kaunis ja vireä, ettei herroilla parempaa.

– Kuka lienee taas narrannut, epäili Annukka.

– Sepä ei olekaan narria. Näreikön mökin Antti itse tuli tarjoamaan, kun sillä on toinenkin hevonen, ja sanoi, että hän saattaa tehdä kaupat, vaikka tänä päivänä, kun vaan sinä suostut.

– Minäkö, sanoi Annukka. Saat kaiketi minulta ostaa, kun vaan on millä maksat ja elätät.

– ei sille tarvitsee penniäkään rahaa, hyvitteli Junnukka. Antti antaa niin hyvällä kaupalla, että tukka tukasta meidän lehmien kanssa.

– Minä jo arvasin, sanoi Annukka. Siinä mielessä se Antti meidän lehmiä sivu kulkiessaan kiittelikin, ja nyt sinä antaisit ne ruuna–kulusta.

– Kunhan näet, niin et sano kuluksi, kehui Junnukka. Se on lihavakin.

– Olkoon, mutta lehmät ovat minun, päätti Annukka.

Junnukkakin tiukkeni:

– Minun ostamani on toinen, hän sanoi.

– Minäpä sen maksamiseen voita säästin ja olen hoitanut ja kerännyt heiniä, että kynnet ovat verissä.

– Niitin minäkin heiniä. Ja kukas osti ja maksoi hevosen, jonka nahalla sait porsaan, jolla ostit lehmän.

– Kukas kasvatti porsaan.

– vähät siitä. Minun on lehmät, ja minä niillä kaupat teen.

– Etpään tee!

– Teenpään!

– Nähdäänpähän. Jos hyvin intoilet, niin minä näytän, uhkasi Annukka ja nousi seisaalleen.

Silloin ei Junnukka enää uskaltanut hiiskahtaa. Hän odotteli, kunnes Annukan luonto lauhtui, ja puhui sitten muista asioista, aivan kuin ei riitasanaa olisi vaihdettu. Vasta toisina päivinä hän mainitsi varovasti hevosesta ja oli tuiki onnellinen, kun Annukka salli hänen sitä kiitellä. Löytyikin siitä kiittelemistä; Annukka vain kuunteli valmista. Viimein hän virkkoi:

– Saathan sinä sen sanoa vaikka kuinka hyväksi, kun en ole nähnyt.

– Minäpä tuon sen sinun nähdäksesi, innostui Junnukka.

– Mitä sinä siitä. Eikä se anna hevostaan sinun talutettavaksi.

– Antaa varmasti.

Junnukka sai uutta toivoa. Hän olisi tehnyt vaikka mitä Annukan mieliksi. Ensi yönä hän jo meni hakemaan hevosta, ja kyllä sen karva ja jouhet olivat moneen kertaan harjatut aamusella Annukan eteen tuotaessa. Kun se nyt vaan näyttäisi kyllin hyvältä.

– Kehuinko liikaa? hän puheli ja ääni pyrki vapisemaan. Onhan se nikin siro, ett’ei ole jokaisessa talossakaan parempata. Ja entäs kun me talven tultua ajetaan omalla hevosella kirkossa ja markkinoilla… Mitä sinä niistä lehmistä suret! Minä lähden heti rekikelin tultua tukkimetsään ja liikun siellä tämän kanssa kevä’ttalvelle, niin että meillä on rahaa ostaa kesäksi kaksikin lehmää.

– Mutta jos menee syödessä minkä saakin, epäili Annukka, vaikka huulet olivatkin jo hymyssä.

– Minä en hävitä syömällä, lupasi Junnukka. Sinulle tuon kaikki rahat, mitä jääpi yli hevosen evään ostolta. Itselleni en tahdo voitakaan.

– Jospa niin tekisit.

– Niin minä teen, vakuutti Junnukka. Ja jos en tee. niin silloin saat…

– Hän oli vähällä antaa tukistamis–luvan, mutta pysöytti, että jos muuten suostuisi. Ja Annukka suostuikin.

– Jos annettaneen sillä puheella.

Ei voi kukaan kuvata Junnukan ihastusta, kun hän tormasi taputtelemaan ruunan kaulaa ja hoki:

– Nyt sinä olet minun ja nyt sinut nimitetään Puteksi… Putte, minun Putte… meidän

Putte.

– Älä sitä nyt vielä omistele, kielteli Annukka. en minä anna lehmiä parhaana lypsyaikana.

– Milloin tahansa, kunhan annat tehdä kaupat… Putte, Putte, minun Putte.

– Se sinun pitää myös luvata, että pysyt työssä ja viet hevosen muutamiksi viikoiksi omille laitumilleen.

– Kyllä minä pysyn, kun on Putte minun… Putte se on minun Putte, meidän Putte.

Junnukka ei aavistanut, kuinka vaikeata oli erillään olo Putesta kaupan päätyttyä. Oltuaan pari päivää näkemättä, tulivat tunnit niin ikävän pitkiksi. että täytyi lähteä keskellä päivää Annukan luokse juttelemaan. Oli ruvennut ripeksimään vettä ja tuulemaan pohjoisesta, joten sitä saattoi sanoa tulonsa aiheeksi.

– Missähän Puttekin sadetta pitänee, hän surkutteli.

– Menköön kuusen juurelle, sanoi Annukka.

– Kylmä se on sielläkin näin pohjatuulella.

– Laukatkoon lämpimikseen.

– Pahapa sillä on metsässä laukkailla… sattuu jalka soljahtamaan puun juuren alle.

– Mikä sen nyt sujauttaa pahemmin kuin ennenkään.

– Ei sitä tiedä. Olen minä kuullut, että hevonen piehtaroidessaankin säkeytyy mätästen lomaan ja kuolee siihen.

– No, jos sinua huolettaa tapaturmat, niin sillähän siitä pääsee, kun käypi purkamassa pois koko kaupan.

Jukka aivan hätääntyi.

– Ei, en minä sitä… ajattelin vaan, että jos olisi käydä katsomassa.

– Jo minä arvasinkin, sanoi Annukka terävästi. Anna vaan hevosen olla siellä ja mene työhösi. Minkä hyvänhuomenen sinä sille katsomalla saat…

Allapäin kävellä törpösteli Junnukka työpaikalleen. Hän asetti nyt itselleen määrätyöt kunkin päivän osalle, ja sillä tavoin tuli muutamissa päivissä niin paljo voitettua aikaa, ettei Annukka kykenisi juonittelemaan jouten juoksentelemisesta, vaikka kävisikin Puttea katsomassa. Mutta jos se sittenkin sanoo, että kauppa on purettava, koska sitä ei uskalla pitää laitumella vahtimatta. Niin se saattaisi sanoa. Junnukka oli kahden tulen välissä. Mitä tehdä, ketä totella. Eikä lopulta auttanut muu kuin mennä salaa, niin salaa syrjäteitä myöten, ett’ei kukaan lähiseutulainen näkisi häntä tällä matkalla ja sieltä kautta tieto itäisi Annukalle. Yritys onnistui. Hän sai taputella Puttea keskellä viikkoakin.

Niin kului kesä ja viimein koitti se odotettu ilon päivä, jolloin he saivat ajaa omalla hevosellaan kirkolle. Junnukka piti aivan varmana, että kaikki ihmiset huomaavat hänen Puttensa ja miten se juoksee.

– Katsoipa kanttorikin ohi mennessään Putteen, hän virkkoi mielissään Annukalle.

– Muuten ehkä sattui päätään kääntämään, sanoi Annukka.

– Minä näin, että Putteen katsoi.

Annukka ei ruvennut väittämään. Olihan tämä oma hevonen hänestäkin hvyä. vaikka joka päivä lehmätkin muistuivat mieleen, ja usein tuli sanotuksi, että tokkohan enää saanee omasta lehmästä kirnuta. Silloin joutui aina Junnukka lohduttelemaan. Älä hätäile, hän sanoi. Kyllä me Puten kanssa lehmärahoja hankitaan. Ja tukin vetoon lähtiessään hän viime sanakseen virkkoi: ”Jos onni on oikeallaan, niin tällä tiellä sieltä yhden lehmän hinta tulee.”

Oli kulunut muutamia viikkoja, kun tuiskuisena iltana joulukuulla Junnukka astui mökkiinsä pää kääreessä ja kaikin puolin kovin surkean näköisenä.

– Hyvä isä siunatkoon! huudahti Annukka. Puuko sinun päätä on särkenyt?

Hän sai kysyä toisen ja kolmannenkin kerran, ennen kuin Junnukka urahti:

– Ei sitä puu…

. Mikäs? Sano hyvä mies, vai onko sinulta kuulokin mennyt.

– Kunhan minä, urahti taas Junnukka.

– Sano sitten, oletko sinä muutenkin särkynyt?

– Ei kun pää…

– Mikä sen särki?

Hevonen sen…

Putteko puraisi?

– Ei sitä Putte…

Hän alkoi pyyhkiä vettä silmistään.

– Enpä minä uskonut sinun palautuvan noin surkeana. Sielläkö se Puttekin seisoo tuiskussa?

– Ei se ole siellä, vastasi Junnukka ja alkoi melkein ääneensä itkeä.

– Hyvä Jumala kuitenkin, siunusteli Annukka. Mikä sinulle on tullut? Eikö sinulla ole enää hevostakaan?

Hän hyökkää ulos ja kiertää huoneen, mutta ei siellä näkynyt mitään. Kohta hän tuli takaisin ja kysyi tiukasti, vaikka itsekin itkua pusertaen:

– Missä Putte, kun sitä ei näy?

– Kuulehan… älä suutu, rukoili toinen. Ne veivät minulta Puten…

– Veivät! Kuka ja missä?

Markkinoilla.

– Markkinoillako? Eihän täällä ole ollut markkinoita.

– Ei täällä, vaan siellä toisessa kaupungissa.

– Ja sinä menit yksinäsi vieraan kaupungin markkinoille. Niinkö?

– Meni sinne muitakin ja ne houkuttelivat mukaansa. Sanoivat, että pistäytään vain huvin vuoksi.

Annukka alkoi nyt vuorostaan itkeä, jolla aikaa toinen jatkoi kertomustaan.

– En minä mennessäni aikonut ruveta hevoskauppoihin, mutta kun siellä monissa miehin houkuttelivat ja sanoivat, että olen vättö mies, kun en oriiseen vaihda, niin enhän minä malttanut olla vaihtamatta, kun sain kymmen markkaa päällisiäkin. Mutta kun se entinen omistaja meni pois, niin rupesi ori niin vihaiseksi, että kiskasi hampaillaan ison haavan tuonne takaraivolle. Ja kun sattui sellainen, niin minä vaihetin taas, kun sain kolmekymmentä markkaa väliä. Mutta se kolmas sattui semmoinen, että kaupungin herrat ottivat sen väkisin viidellä markalla ja mihin lienevät vieneet.

Annukka tointui itkustaan ja virkkoi:

– Vai sitä tietä meni Putte, jolla piti hankkia lehmärahat. Näytäpä, onko sinulla nekään päällisrahat tallella.

Vastaan väittämättä luki Junnukka Annukan käteen 45 markkaa, joka itkuaan vastaan taistellen katseli niitä vähän aikaa äänetönnä ja sitten virkkoi:

– Siinä se on kahden lehmän hinta. joko nyt uskot, ettei sinussa ole hevosen eikä minkään tavaran haltiata, jos sattuisit saamaankin. joko?

– Jo. vastasi toinen itku kurkussa.

Kauppis-Heikki on suosituimpia kansankirjailijoitamme. Siihen vaikuttanee se runsas huumori, joka pursuaa melkein kaikista hänen teoksistaan. hänessä on savolaista sukkeluutta ja mielen herkkyyttä, niin että hän kykenee kuvailemaan mitä erilaisimpia ihmisiä, mitä erilaisimpia oloja.

Lukemisto uudempaa suomalaista kirjallisuutta koulujen tarpeeksi, WSOY 1918

Helti päivä heltehinen
Ilma kaunis ja ihana
Luonto loisti puvussansa
Metsät kauniisti kukoisti
Käet kukkui kuusikossa
Koivukoissa komeasti
Vesilinnut lahella
Uiskenteli uutterasti
Etiskellen einestänsä
Tyytyväisnä tyyntä vettä
Kuin ei laine loiskahtele
Tuuvittele tuulen henki.
Kauppis-Heikki 1882

SUURI HUMORISTI

Kauppis-Heikin humoristisesta mielenlaadusta on säilynyt lukuisia kaskuja. Kertomuksessa "Kesäasunnolla" hän mainitsee eräästä opettajasta, joka muutti kesäasunnolle siten, että peitti paperilla huoneensa etelänpuolesiet ikkunat, asetti huonekalut toiseen järjstykseen, vältti talvella asuttavia huoneita ja kiersi ruoalle keittiön portaiden kautta. itsestään hän kuitenkin siinä kirjoittaa, ja niin hän kerran oli tehnyt muka vaihtelua saadakseen.

 

HUONO KAUPPAMIES

Kauppis-Heikki toimi yhteen aikaan Minna Canthin myymälässä kauppa-apulaisena. Ei hän ollut innostusnujt työhönsä ja hänen ajatuksensa harhailivat alituiseen muualla. Hän teki kehnoja kääröjä ja antoi asiakkaiden vuotella sanoen: "Oottooten nyt." Myös punnitsemisessa hän oli jhuolimaton antaen asiakkaille tavaraa runsain mitoin.

- Ei tämä kauppa rupea teille vetelemään, jos minä tässä kauemmin olen, sanoi hän emännälleen ja luopui toimestaan palaten opettajanuralle.

Kun Kauppis-Heikiltä lohkesi hammas ja sen puuttuminen haittasi puheita pidettäessä, hän teki koivusta vaastikkeen, kaivoi sen yleisön nähden liivintaskusta ja pisti suuhunsa, kuje, joka oli omiaan saamaan kuulijat hyvälle tuulelle alusta pitäen.

HUONO URA

Kauppis-Heikki työskenteli yhteen aikaan Juhani Ahon isän, rovasti Brofeldtin pappilassa renkinä. Vaikka rovasti vastustikin Heikin kirjallisia askarteluja, hän oli tälle muuten suosiollinen, suosittelipa häntä myöhemmin kiertokoulunopettajan sijaiseksi. Ruustinna kerran pahoitteli, että Kauppis-Heikki oli heille joutunut, hänestä kun muuten olisi tullut siivo mies, nyt hän heillä oppi kirjailijaksi!

 

SOITTAJA ILMESTYI

Kirjailija Kauppis-Heikki oli jossakin juhlassa puhetta pitämässä. ohjelman loppuun oli luvattu karkeloa, ja erään Savolaisen piti tulla soittamaan. Pelimannia odotellessa muuan yleisön joukosta kysäsi>>:>

- Soahaankoon myö se Savolaenen soettamaan?

Sukkelasuinen Kauppis-Heikki oli tämän kuultuaan siepannut salkkunsa, mennyt yleisön puolelle ja lausahtanut:

- On minulla täällä mukana joku "Savolainen soittaja", ja kirjakaupasta saatte lisää.

Tauno Karilas Taiteellista väkeä, WSOY 1946