Klassikkokirjallisuus - näköaloja ihmisiin ja ilmiöihin!

Suomalaisen kulttuuriperinnön ylläpitäjä

Tuottaa kulttuurielämyksiä

Edistää lukuharrastusta

Auttaa kirjallisuuden tutkimustyössä

Vaeltava kuusi

Ne hakkasi pois minut juuriltain -
kohu korven soi minun korvissain -
mun saattoivat salihin kimmeltävään,
joka puolelta peileistä itseni nään,
ne hellivät oksani helyihin
paperkukkasin, omenin kultaisin,
ja kirjovöin ja kynttilöin
niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,
ne hymyilivät, ne lymyilivät,
ne naavaista partaani pitelivät,
ne pyörivät piirissä ympäri mun
ja lauloivat: “On hyvä olla sun!”

Ma valvonko vai näen unta vain? -
kohu korven soi minun korvissain -
mä kuulen laulelot lasten nää,
mut ikkunaan minun pälyy pää:
siell’ ulkona, piilossa pimeyden,
on heimoni suuri ja hirmuinen,
suku hallava hangilla kuutamon,
ja monta jo hangenkin alla on;
siell’ ei kuki haavehet kultamaan,
siell’ elämä paistavi paljaaltaan,
siell’ lyö elon myrsky, ja murhe syö,
ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell’ ollahan lapsia luonnonlain -
kohu korven soi minun korvissain -
ei siskoja sinisten toiveiden,
vaan veljiä kuoleman yhteisen;
siell’ armoa saada ei, suoda ei,
siell’ lempeät tunteet jo tuuli vei,
siellä paadutaan, siellä kaadutaan,
siellä maaksi jällehen maadutaan,
siellä jyske käy, siellä ryske käy,
ei muita kuin pedot metsän näy,
ja korven kuus, ja kuudan uus,
ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain -
kohu korven soi minun korvissain -
olen korvessa syntynyt, kasvanut.
Ken minut on korvesta karkoittanut?
Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.
Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen?
Olen kappale korpea kohisevaa,
miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?
Olen ilmestys luontoa ijäistä,
en ihmistä, en ilvettä,
en naljailla voi, en nauraa voi;
kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain -
kohu korven soi minun korvissain -
olen heimoni vaatimus valkeuteen,
mut itse ma kuulun pimeyteen,
olen lapsi ma suon ja laaksomaan,
mi pääse ei päivähän milloinkaan,
veli kaikkien yksin-yöpyväin,
vaan vapauden tuuli on ystäväin:
kuin raakuus se tulkoon rakeinakin,
sitä katson ma suoraan silmihin,
ja jos se mun kaatavi kannollein,
saan sammalen pehmeän peitoksein.

On vapaana latvani laulanut ain -
kohu korven soi minun korvissain -
on veisannut yössä ja myrskyssä.
Nyt minne sai ylin ystävä?
Kenen orja ma oon, että tänne jään?
Minä kuulun iltahan pimenevään,
minä kuulun kansahan kaatuvaan,
mut orjakansaan en milloinkaan,
minä kuulun valtahan vapaaseen
niin totta kuin lauluni korkeuteen,
mun suullani puhuu jumalan suu,
mut mieleni minun vain ahdistuu …

Niin nousen ja suutun ja suoristain -
kohu korven soi minun korvissain -
kas, kuinka ne kirpoo kahlehet,
paperkukkaset, omenat kultaiset,
mies, vaimo ja laps miten kalpenee,
kun tuskani huutonsa huokaisee,
kun tuulispäässä ma tohisen pois;
ja on kuin ei kattoa, seiniä ois,
kuin sammuisi kynttilät oksiltain,
ne kestivät kehnoa ilmaa vain,
mut päälläni syttyvät tähdet yön,
jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain -
kohu korven soi minun korvissain -
käyn sinne ma, kussa on kantani,
kotirimpeni, kotirantani;
taas juutun ma vanhoille juurillein,
saan suden ja kontion seuraksein,
surut suuret ja tuskat tulla voi,
taas vapaana latvani laulu soi,
taas puuta puhdasta, yhtä oon,
käyn kanssa taivahan taisteloon,
en armoa pyydä enkä saa,
olen kova kuin valkean talven maa.

Eino Leino

Ilmestynyt Nuori Suomi joulualbumissa 1917