Samuli Paronen

Samuli Paronen (23.5.1917-26.8.1974)

Samuli Paronen syntyi Virolahdella, Ravijoen kylässä. Hän oli Väinö ja Ida (os. Tasa) Parosen ainoa lapsi. Isä menehtyi Tammisaaren vankileirillä Samulin ollessa yksivuotias. 14-vuotiaana Samuli jäi orvoksi äidin kuoltua. Hänelle määrättiin holhooja, mutta poika sai jäädä asumaan kotimökkiinsä. Kansakoulun jälkeen hän elätti itsensä metsä- ja maataloustöissä. Vuonna 1935 hän pestautui merimieheksi ja lähti sillinpyytäjäksi Islannin vesille. Myöhemmin hän työskenteli rakennuksilla, kaivosporarina ja tehtaalla.

1937 Samuli Paronen meni naimisiin itseään 20 vuotta vanhemman Aino Meurosen kanssa. He muuttivat Riihimäelle, jossa Samuli eli hiljaista ja syrjäänvetäytynyttä elämää. Hänet nähtiin usein lukemassa puiston penkeillä, Riihimäen aseman odotushallissa tai kirjastossa. Hän seurasi aikaansa lehtiä ja laaja-alaisesti kirjoja lukemalla. Isä Väinöllä oli ollut jokseenkin iso kirjasto. Hän oli lainasi niitä työväestölle heitä sivistääkseen. Isän kuoltua äiti Ida varjeli kirjoja lähes pyhäinjäännöksinä eikä niitä saanut lukea kuin salaa. Tästä johtuen Samulilla oli suuri rakkaus ja kunnioitus kirjoja kohtaan. Hän kirjoittaa Anita Konkalle “Minä opin kunnioittamaan kirjoja niin että vasta Peketi [Samuel Beckett] vapautti siitä kohmeesta kynän.”

Samuli Paronen kirjoitti lähes koko tuotantonsa (kahdeksan romaania, yksi novellikokoelma ja yksi valikoima aforismeja sekä postuumisti julkaistu Hannu Mäkelän toimittama laaja aforismikokoelma) Riihimäellä. Kirjojen aiheet kirjailija ammensi omasta elämänpiiristään kuvaten pienten, vaikeissa elämäntilanteissa elävien ihmisten maailmaa. Hän nosti teksteissään esiin yleispäteviä, ajankohtaisia ongelmia kuten asuntopulan kirjassaan “Huone puutalossa”. Se sai laajaa huomiota presidentti Kekkosen lainattua sitä uudenvuoden puheessaan vuonna 1971.

Vähävarainen kirjailija maalasi myös tauluja, joita hänen vaimonsa myi toreilla saadakseen lisää tuloja pariskunnan käyttöön. Tauluista yksi on ripustettu esille Riihimäen kirjaston Samuli Parosen salin seinälle. 1986 valmistuneen kirastorakennuksen nimikkosalilla kaupunki halusi muistaa kirjailijan elämäntyötä.

Samuli Paronen ei ole koskaan ollut suuren yleisön suosikki, mutta hänellä on aina ollut vankkumaton lukijajoukko. Hänet muistetaan ennen kaikkea loistavana aforistikkona. Mietekokoelma Maailma on sana on suomalaisen aforistiikan huippuja. Siitä on otettu lukuisia painoksia. Valtion kirjallisuuspalkinnon Paronen sai kaksi kertaa. Samuli Parosella oli huoli nuorista kotikaupunkinsa kirjoittajista ja hän halusi koota kirjoittavia nuoria yhteen. Siihen hänelle ei suotu elinpäiviä, mutta Samuli Parosen seura kantaa nyt omalta osaltaan tuon huolen nimikkokirjailijansa muistoa ylläpitäen ja aktiivisesti kulttuurin saralla toimien.